Tiesin jo aamulla, että tästä päivästä tulisi rankka. Olo on itseasiassa vieläkin sangen palasiksi revitty. Mutta uskon, että oli oikea valinta näyttää avoimesti omat tunteeni oppilaille. Joskus on vain uskallettava laskea hetkeksi oma suojaus, näytettävä henkilökohtainen minä ja oltava avoin lapsille. He todella arvostavat sitä ja parhaimmillaan saavat myös itse rohkeutta kohdata omia tunteitaan. Muistan kuinka ”mysteeriopettajat”, jotka eivät koskaan kertoneet mitään henkilökohtaisesta elämästään, jäivät todella etäisiksi ja lapsena saattoi ajatella, että he eivät välittäneet meistä oppilaista.
Hämmentävintä tänään oli, kun takarivin pahikset (ne kovikset, joilla on naama sotattu mustalla kajaalilla ja jotka aina vaikuttavan lopenkyllästyneiltä) avautuivat, itkivät, halasivat, kiittelivät. Ja jotta en unohtaisi tätä kaikkea / jotta en alkaisi kuvitella sen kaiken olleen vain unta / jotta voin tarvittaessa todistaa kaikki ne tunteet todellisiksi – oppilaiden kirjoittamat palautelaput kertovat kaiken oleellisen.
