Vaikka olo onkin kuin lyttyyn rytätyllä ilmapallolla, niin olen silti onnekseni saanut huomata, että tietyssä seurassa osaan kyllä pitää suuni kiinni. Vieressä paasaavia jästipäitä voi kyllä kuunnella, mutta kasvoilla ei saa näyttää keskustelun herättämiä tuntemuksia. Aivan kuin en välittäisi. Kyseessä on vuosien kehittelyn tulos. Hitaasti olen yrittänyt siedättää sekä turruttaa itseni kuuntelemaan toisten paasausta. Nykyisin kimpaannun enemmän siitä, kun toiset oikein tahallaan yrittävät provosoida ja ärsyttää. Sitten katsotaan muka voitonriemuinen hymy naamalla pöydän toiselta puolelta. Haistakaa kaikki pa***.
Saarnamiehiin voi suhtautua monella eri tavalla. Useimpiin toimii parhaiten kauhistunut äänensävy ja lisäkysymysten esittäminen. Toisia taas täytyy vain rauhoitella sekä toppuutella, koska muuten puhujalle saattaa jäädä mielikuva, että olisin hänen kanssaan mukamas samaa mieltä asioista. Joskus harvoin myös puheenaiheen vaihtaminen saattaa toimia, mutta sen käyttöä kannattaa harkita hieman tarkempaan.
Tämän päivän saavutuksista silti merkittävin ei ollut esimerkillinen käytös kahvipöydässä, vaan vanhan muurin purkaminen. Tilanne sai alkunsa hetken mielijohteesta (joka tosin sai alkunsa hitaasti mielen perukoille hiipineestä katumuksesta) ja johti ainakin pieneen edistysaskeleeseen. Ehkä Peter Pan:kin voi joskus kasvaa aikuiseksi.
