Vietin vapaapäivän kotona töitä suunnitellen ja olympialaisia seuraillen. Laiskuus voitti enkä jaksanut tallustella kaupungille shoppailemaan tai käymään edes kaupassa. Pianhan koululaisilla jatkuu taas puurtaminen opinahjojensa parissa ja joka paikka pullistelee täynnä kouluvaatteita, syksyn uutuusmuotia sekä ”muutakin tuikitarpeellista härpäkettä joka on vain pakko saada”. Joten olen laskeskellut, että voisin ehkä itsekin hankkia jotain uutta motivoidakseni itseäni syksyn koitoksiin, palkitakseni itseni hyvästä työnaloituksesta sekä lohduttaakseni murtunutta mieltäni Mr.Doctorin jäljiltä.
Tätä ajatusta pyöriteltyäni koin kuitenkin päivällä sen kuuluisan ilon pilkahduksen/toivon kipinän syttymisen. Mr.Doctor laittoi kuvaviestiä ”lemmikistään”, josta vitsailimme useaan otteeseen kesän aikana. Tai hän oikeastaan pelotteli minua aiheella ja minä yritin peitellä kuinka oikeasti pelkäsin jo pelkkää ajatustakin. Pieni viesti – suuri ilo. Hän muisti yhteisen vitsimme. Mieheltä joka ei välitä lepertelystä eikä pehmoisista pumpulipuheista, tämä oli suuri huomionosoitus, joten otetaan se myös avosylin vastaan. Kunpa vain näkisin ensi yönä unta kuvaajasta enkä kuvattavasta.
PS. Pidetään sormia ristissä, että E:n treffit päättyvät tänä iltana ensimmäiseen koeajoon lakanoiden välissä.
