Piristääkseni itseäni käväisin tänään kaupungilla ihastelemassa syksyn muotia. Haaveilin uusista housuista, paidasta jolle voisin tehdä vähän omia taikojani (sormenpäitä kutkuttava ompeluprojekti) sekä syksyisistä korkkareista. Sen sijaan huomasin vihaavani kaikkea mitä tuli vastaan. Vääriä värejä (en halua näyttää merisairaalta) ja vääriä mittasuhteita (en halua näyttää persjalkaiselta muffinssilta). Joten en ostanut mitään (paitsi nenäliinoja).
Piristääkseni itseäni päätin seurata E:n esimerkkiä. Olenhan jo useamman päivän seurannut vierestä tätä nettideittailuhässäkkää. Tunnustin itselleni, että edessäni on kaksi vaihtoehtoa : 1) Odottaa kotona puhelin kädessä ja jalat ristissä, että ”suuri ihastukseni” tajuaa minun olevan hänelle se oikea 2) Voin raottaa mysteeriverhoa ja ottaa selvää mitä muuta maailmalla on tarjolla JA mikä parasta, samalla ehkä saan selville kelpaanko minä enää ylipäätänsä kenellekään. Joten tein itselleni profiilin (tarkasteltuani ensin muiden viritelmiä) ja jäin odottelemaan edes pientä piristystä.
On paljastuksen aika. Olen aikaisemminkin (heikkona hetkenä) kokeillut netin miestarjontaa, tosin en kovinkaan piristävällä menestyksellä. Pidän uusien ihmisten tapaamisesta, tutustumisen ensivaiheista kun kaikki on jännittävää ja epäselvää. En vain tunnu tapaavan uusia, aikuisia tuttavuuksia missää. 1. Työni on iltapainotteista, jossa tapaan vain varattuja perheenisiä (ei kiinnosta) tai muita naisia (kiinnostaa vielä vähemmän). Ystävien kanssa iltariennoissa miesten tekemät keskustelunaloitukset ovat usein tasoa ”oletko lesbo?”. Heteronaisillakin voi olla 2. lyhyet hiukset, kiitos vaan. Lisäksi heittäytymällä omaksi itsekseni tunnun vetävän puoleeni vain hirviöitä. Tähän hirviö-ongelmaankin on omat syynsä, joita en ole vielä valmis käsittelemään loppuun asti.
Tällä hetkellä elämäni piristys piilottelee tuolla jossain ( ) – merkkien välissä.
