En ole täysin sopeutunut nyky-yhteiskunnan tapaan kommunikoida. Tai en ole vielä aivan onnistunut sisäistämään kuinka useasti, kuinka paljon ja millä tavoin muihin ihmisiin pitäisi olla yhteydessä. Tämä on tottakai täysin omaa syytäni, sillä olen systemaatisesti taistellut tätä nykyistä toimintamallia vastaan. Mutta kun en vain käsitä, miksi minun pitäisi olla koko ajan puhelimen äärellä tavoitettavissa, tai miksi minun pitäisi lähettää läheisilleni informaatioviesti ennen jokaista liikahdustani suuntaan taikka toiseen. Tai vielä pahempi – miksi niistä omista menoista ja tuntemuksista pitää infota kaikkia jossain sosiaalisessa mediassa. Ketä kiinnostaa oikeasti missä sä oot, mitä sä teet, kenen kanssa ja missä asennossa.
Edeltävästä avautumisesta voimme siis päätellä, että minua ei löydä yhdestäkään sosiaalisenmedian yhteisöstä. Ja olen valintaani täysin tyytyväinen. Eipähän tarvitse selitellä puolitutuille, miksi en ole vieläkään valmistunut koulusta. Tai ei tarvitse esittää olevansa kiinnostunut ärsyttävien ihmisten turhanpäiväisistä kotkotuksista. Todettakoon, että olen kuitenkin erittäin sosiaalinen luonne ja välitän ystävistäni valtavasti. En vain ymmärrä missä vaiheessa ihmisistä tuli muka niin tiedonjanoisia tai kärsimättömiä, että tavallinen keskustelu unohtui ja tilalle astui raportointi.
Tämä pohdinta (urputus/valitus/purnaus/räyhääminen) johtuu nyt siis siitä, että minulla on vaikeuksia pysyä miesten perässä kun ei ole olemassa sellaista yhtä selkeää toimintakaavaa kuinka heidän kanssaan tulisi edetä yhteydenpidon suhteen. Yksi haluaa pitää yhteyttä koko ajan. Siis aivan valehtelematta päivittäin pitäisi olla viestiä näpyttelemässä ja kertomassa mitä oon tehny, miten on menny töissä + mitä ruokaa oon syöny. Eikä me todellakaan olla mikään seurusteleva pariskunta tai edes todella hyviä ystäviä. Minä vain lähinnä ahdistun kun tuollainen puolituttu koko ajan kyselee menoistani. Kyllä, hän on erittäin kiinnostunut minusta ja olen minäkin tähän asti ollut suostuvainen lähtemään treffeille, mutta nyt tämä ahdistelu on jo saanut sen verran suuret mittasuhteet, etten halua nähdä koko heppua enää ollenkaan.
Toinen ääripää taas on herrasmies, josta ei kuulu viikkokausiin mitään. Että kuinkas tähän pitäisi sitten muka suhtautua. En jaksa uskoa yhden tekstiviestin lähettämisen esimerkiksi kerran viikossa olevan liian vaikeaa tai edes liikaa pyydetty. Joka kerta mietiskellessäni tätä tilannetta tulen samaan lopputulokseen a) kuullostan aivan äidiltäni joka aina vaatii tilanneraporttia b) mies ei selvästikään ole kiinnostunut minusta. Mutta näiden kahden edellä mainitun ääripään edustajan lisäksi on myös muitakin mainitsemisen arvoisia tapauksia. Kuten nämä entiset heilat, jotka ottavat pitkänkin yhteyskatkon jälkeen uudestaan yhteyttä, enkä tunnu pääsevän heistä eroon kirvelläkään. Sitten tottakai on näitä, jotka vain jostain syystä katoavat kartalta eikä heistä enää koskaan kuulukaan mitään. Kai ne ulkoavaruuden sieppaukset on sittenkin ihan tositarinoita.
Olen alkanut myös pelätä, että maa on nielaissut Mr.Nokian, sillä hänestä ei ole kuulunut mitään. Enkä tietenkään tiedä mitä asian suhteen pitäisi tehdä. Olen aloittanut jo henkisen valmistautumisen sitä varten, että joku päivä postista kolahtaa hääkutsu, jonka kannessa komeilee hymyilevä kuva Mr.Nokiasta uuden hemaisevan heilan ja pienen vauvan kanssa.
