Vilkuilin tänään töissä koko ajan puhelinta, sillä jostain syystä miehillä on ollut tapana ottaa minuun aina näin torstaisin yhtyettä. Pelkäsin jo maailmankirjojen menneen sekaisin kun en saanut koko illan aikana edes yhtään tekstiviestiä. Sitä on niin piristävää kesken työrupeaman lukea saamaansa viestiä, varsinkin jos se tulee mieluisalta henkilöltä. Illan kuitenkin pelasti Sailor, joka viestitteli kysyäkseen kuulumisiani. Eikä se vielä mitään, vaan päädyimme myös hieman suunnittelemaan ensi viikkoakin! Ruhtinaallista kun jonkun miehen kanssa voi suunnitella asioita jopa näinkin pitkälle etukäteen. Herran tilille ropisee tästä kyllä nyt selvää plussaa, varsinkin kun tiedän hänen elävän enemmän hetkessä kuin tarkkojen suunnitelmien varassa.
Muutakin edistystä on tapahtunut, sillä nyt on jo käyty keskustelua aiheista : yhteinen viikonloppu pohjoisessa, vierailu Sailor:n lapsuuden kotipaikkakunnalla ja osallistuminen herran ystävän tupaantuliaiskekkereihin. Olen käytännössä onnesta soikeana (vaikka normaalisti olenkin neliskulmainen palikka muiden pyöreiden rinkuloiden joukossa), vaikka tiedänkin etteivät nuo asiat tule varmaankaan edes toteutumaan. Mutta jo pelkästään se merkitsee, että mies on valmis vitsailemaan ja keskustelemaan aiheesta. Tässä on kuitenkin tullut jo pariin kertaan todistettua, että kaikki eivät siihen pysty.
Sitä aina välillä pysähtyy miettimään, että minkähän näköisenä sitä näyttäytyy muille ihmisille tuolla ihmisvilinän keskellä. Ikinä ei tiedä kuka sieltä saattaa kävellä vastaan tai kaukaisesti katsella sinua antamatta itsestään merkkiäkään. Se on hieman pelottavaa. Itse aina kuvittelen uppoavani massaan mustissa vaatteissani, mutta valitettavasti näin ei taida olla. Pitäisiköhän alkaa tarkkailla hieman enemmän omaa ympäristöään, jotta ei sattuisi mitään suuria yllätyksiä. Toisaalta nyt ei tarvitse ainakaan esittää mitään.
