Tuijotan puhelinta, mutta mitään ei tapahdu. En saa sitä soimaan ajatuksen voimalla eikä tekstiviestejäkään ole ihmeemmin sadellut. Edellisestä tapaamiskerrasta Sailor:n kanssa on ehtinyt kulua jo niin kauan, että tuskin enää edes muistan miltä hän näyttää. Vaikka olenkin tainnut aika ahkerasti vilkuilla puhelimessani olevaa salakuvaa jonka nappasin eräillä treffeillämme. Tiedän, että myös herralla itsellään on puhelimensa kätköissä samankaltainen otos minusta.
Mutta neuroottisena murehtijana olen nyt ehtinyt huolestua viestiemme laadusta ja sisällöstä. Varsinkin kun sitä sisältöä ei ihmeemmin tunnu olevan. Pidämme yhteyttä parin päivän välein, lähinnä kertoaksemme ”joo olin töissä”/”joo oon ollu tosi väsyny”/”joo mulla on jo muita suunnitelmia ni ei ehditä nähdä”. Viestit sisältävät aina samat mitäkuuluumitäoottehnyolikotöissärankkaa – paskanjauhannat.
Toisinaan onnistumme vääntämään tikusta asiaa, kuten pari päivää sitten rikki menneistä villasukista tai tänään kasvavista lumipenkoista. Ollaanko me vain yksinkertaisesti niin vanhoja ettei meidän elämässä tapahdu mitään raportoitavaa työn lisäksi. Vai olemmeko päätyneet tilanteeseen jossa ei enää kiinnosta omat/toisen menot. Toisaalta haluaisin kyllä ajatella, että Sailor:n viestittely turhista asioista kertoo vaan siitä kuinka paljon hän oikeasti haluaa pitää minuun yhteyttä. Vai minkä muun syyn takia hän muka vaivautuisi turisemaan kanssani mitättömistä flussan hoito-ohjeista?
Hieman kyllä närkästyin/masennuin/turhauduin kun en saanutkaan toivomaani reaktiota lähettämääni pikkutuhmaan vihjailuviestiin. Anteeksi, korjaan : en saanut mitään reaktiota! Ehkäpä tästä johtuu tämä kriiseilyni ”ei se halua edes nähdä mua enää”.
Voisiko tämä työstressin aiheuttama masennuskausi jo vihdoinkin loppua, prkl!
