Olen pyöritellyt mielessäni Sailor:n kanssa käymääni keskustelua. Huomaan olevani jollain tavalla hieman pettynyt. Vaikka sainkin vihdoin ja viimein avattua suuni, niin olisin toivonut myös herran osallistuvan hieman aktiivisemmin lärpättelytilaisuuteen. Syy taisi olla minun. Halusin ehdottomasti välttää turhaa valitusta/purnausta/nalkutusta, joten käänsin itseäni vaivanneet asiat osittain vitsiksi. Erittäin normaalia käytöstä minulta, mutta ehkäpä tässä tilanteessa olisin voinut edes yrittää ilmaista kantani hieman vakavampaan sävyyn.
Laskin leikkiä naureskellen kuinka hupsu jääräpää Sailor onkaan kun hänen kanssaan ei voi sopia kerrassaan mitään etukäteen. Myös herra myönsi hörähdellen tunnistavansa itsensä kuvauksestani. Todellisuudessa olisin vain halunnut tirauttaa pari kyyneltä ja tunnustaa kuinka pahalta tuntuu joka kerta kun ”vapaasti elämästään nautiskeleva luonnonurpo” peruu ennalta sovitun tapaamisen (joka ei ilmeisesti ollutkaan aivan niin lukkoon lyöty sopimus kuin mitä minä olen pienessä päässäni onnistunut kuvittelemaan).
Yritin lempeästi huomauttaa ettei tarkoituksenani ole todellakaan kahlita/omia/orjuuttaa Sailor:a. Mielestäni hänen vapautensa ei kärsi siitä jos pyrimme sopimaan mahdolliset tapaamiset hyvissä ajoin etukäteen ja vieläpä pidämme kiinni näistä treffilupauksista. En missään tapauksessa halua vetää herraa perässäni missään talutushihnassa, mutta sitä hän tuntuu selävästikin pelkäävän. Kyllä, Sailor on tottunut olemaan yksin ja blaa blaa blaa. Kyllä, Sailor haluaa vastata itse omista menoistaan ja blaa blaa blaa. Ja kyllä, Sailor ei ole seurustellut aikaisemmin ja blaa blaa blaa. My advice – just get over it and start living!
Onneksi Sailor sanoi ymmärtävänsä, tosin mitään selkeää lupausta tapojen parantamiseksi ei ainakaan minun korviini kantautunut. Ei ne sanat vaan ne teot, right? Sovimme tapaavamme torstaina.
