Miten ihmissuhteet näyttäytyvätkin niin hassussa muodossa vanhoissa kotimaisissa elokuvissa? Ihmiset rakastuvat yhdestä katseesta ja pian ollaankin jo sylikkäin tuulessa havisevan koivupuun alla. Mies sieppaa neidon lujasti otteeseensa, nainen katsoo kaihoisasti prinssiään silmiin ja sen jälkeen seuraa tulinen suudelma, jossa on tunnetta enemmän kuin nykypäivän rakkaudentunnustuksissa yhteensä.
Toisaalta ihan hyvä, että kehitys on kehittynyt myös ihmissuhteiden kohdalla. En ainakaan itse haaveile hirmuisesti pikakihlauksesta, pikahäistä tai ylipäätänsäkään siitä niin kutsutusta rakkaudesta ensisilmäyksellä. Mutta kyllähän näistä legendaarisista suomileffoista voi myös oppia jotain hyödyllistäkin. Ainakin tilanteeseen tarttumista voisi yrittää harjoittaa hieman enemmän. Sitä jotenkin aivan turhaan jää aprikoimaan tai jossittelemaan. Pitäisi osata/uskaltaa/haluta hypätä kelkan mukaan jos hyvä sattuu osumaan kohdalle.
Minun mielestäni erehdyksillekin voitaisiin asettaa sellaiset rajat, että eivät ainakaan esiintyisi housuttomina. (Olenko minä tullut haaremiin, Suomi 1938)
Totta molemmissa on varmasti puolensa, ja vaikuttaahan vastapuolenkin toiminta siihen millä vauhdilla suhde lähtee liikkeelle.
Olen kokeillut rauhallisia tapoja ja heittäytymistä. Molemmissa on puolensa. Toiset suhteet on toiminut paremmin kuin toiset, mutta eipä se suhteen alku ole määritellyt oikeastaan mitään ja hyvä niin. Onneksi nykyään virheet vaan on sallitumpia ja suhteista pääsee aina pois, jos niikseen on.