Viikonloppu oli ihana. Tulin niin hyvälle mielelle, että oli vaikeuksia pitää pää kylmänä. Olen pakostakin joutunut siirtämään Philo:n kanssa yhdessä vietetyn ajan herättämät ajatukset syrjään, sillä muuten töiden tekemisestä ei tulisi varmaan yhtään mitään. Onneksi pian on pienimuotoisen loman vuoro. Ehkä silloin ehdin pysähtyä ja muistella/ihmetellä/panikoida viime aikaisia tapahtumia.
Mutta yksi muisto on pakko kirjoittaa ylös, jotta se ei pääse unohtumaan.
Viikonloppu sisälsi paljon sylikkäin nyhjäämistä, mieletöntä seksiä (onko se aina pakko mainita), toisen korvaan suputtamista ja yön pimeydessä toisen läsnäolon ihmettelyä. Emme selvästikään osaa tai malta nukkua toistemme seurassa. Meillä menee aina valvomiseksi vaikka kuinka yrittäisimme väsyneinä päättää käydä ajoissa nukkumaan.
Yön hämärässä tuntuu helpolta puhua kaikesta ja jossain vaiheessa Philo päätti sitten kertoa tunteistaan. Alku meni ihan hyvin, mutta kesken jutun hän tuli katumapäälle eikä uskaltanut sanoa asiaansa loppun asti. Väitti ettei muka muistanut mitä oli tarkoitus sanoa. Paskat. Minä väitän, että hänen suustaan oli jo pulpahtamassa ne kadonneet kolme sanaa, mutta epävarmuus iski eikä hän uskaltanut viedä lausettaan loppuun asti.
Kyllä sen tilanteen voi tunnistaa. Toisen hengityksestä, katseesta ja kosketuksesta. Lauseiden rytmistä, sanojen painotuksesta. Ensin hämmentyy, ei ehkä edes käsitä koko tilannetta. Kunnes tajuaa – nyt se aikoo sanoa NE sanat ääneen.
