Mitä enemmän ajattelen ja käyn läpi mielessäni lauantai-illan tapahtumia, niin sitä enemmän ahdistun. Olen yrittänyt muistella aikaisempia tapahtumia viimeisen parin vuoden ajalta, erityisesti viime keväältä ja näin onnistua selvittämään missä vaiheessa asiat ovat alkaneet ajautua näin epäsuotuisille vesille. En vain halua suostua myöntämään, että kaikki olisi lähtöisin minun käytöksestäni. Olen luonnostani tälläinen miesten seurassa; puhun, haastan, keskustelen, piikittelen ja hassuttelen – jotkut ottavat sen flirttailuna toiset eivät, enkä voi sille minkään. Nyt huomaan toivovani, että olisin poistunut joistakin keskusteluista paljon aikaisemmin tai että muutamat keskustelut olisi ollut syytä jättää kokonaan käymättä.
Olen siis erään työprojektin kautta päässyt työskentelemään erittäin mukavien ihmisten parissa ja me olemmekin tulleet tiimin kesken todella hyvin toimeen heti ensimmäisistä yhteisistä työpäivistä lähtien. Yhteisen projektimme työstäminen alkoi jo pari vuotta sitten, minä päädyin mukaan sattumien kautta, mutta olen todellakin nauttinut jokaisesta hetkestä enkä ole katunut vaikka välillä onkin ollut hieman rankkaa. Tämänhetkiset ihmissuhdesotkuni liittyvät erääseen työryhmäämme kuuluvaan mieheen (joka on itseasiassa alaiseni ja minä häntä ylemmissä johtotehtävissä), jonka kanssa olen ystävystynyt yhteisen projektimme aikana. Nyt tuosta ystävyydestä on kuitenkin alkanut selvästi tulla myös jotain muuta tälle miehelle enkä käsitä missä vaiheessa olisin itse muka näyttänyt asian suhteen vihreää valoa.
Kyseessä on ihminen, jonka kanssa en voisi koskaan kuvitellakaan olevani mitään muuta kuin hyvä ystävä. Hän on minua huomattavasti vanhempi (josta olemme vitsailleetkin oikein urakalla), mutta sen lisäksi hän on naimisissa ja kolmen lapsen isä. Jo pelkästään näiden faktojen valossa sanon : EHDOTTOMASTI EI. Mutta kevään aikana hän alkoi näyttää aivan tosenlaisia kiinnostuksen merkkejä. Joiden aluksi luulinkin tottakai olevan vain jonkinlainen vitsi. Nyt lauantaina asioiden todellinen laita kuitenkin paljastui minullekin. Tai ehkä nyt vasta olen tarpeeksi vahva myöntämään itselleni missä liemessä oikein olenkaan.
Mitään fyysisellä tasolla mainitsemisen tasoista välillämme ei ole tapahtunut. Mutta nyt alamme olla jo siinä pisteessä, etten uskalla enää edes tanssia hänen kanssaan, jotten vain vahingossakaan lähetä hänelle mitään vääriä signaaleja. Toisaalta pahin on jo tapahtunut ja mies on jo alkanut selvästi ajatella minua muussakin kuin vain kaverillisessa mielessä. Lauantaina minä yritin puhua asiasta ja tehdä oman kantani tilannetta koskien täysin selväksi, mutta siitä huolimatta mies jatkoi omien ajatustensa/tuntemustensa esilletuomista. Olisi pitänyt jo keväällä tajuta hänen puheistaan ettei kyseessä ole enää vain pientä viatonta vitsailua tai kiusoittelua. Nyt hänellä oli selvästi suorastaan palava tarve päästä kertomaan ja ilmaisemaan millaisia tunteita hänellä on minua kohtaan. Asia oli selvästi vaivannut ja pyörinyt hänen mielessään kesän aikana, eikä tilannetta tietenkään auta se kuinka huonossa jamassa hänen avioliittonsa on tällä hetkellä. Mutta ei se ole silti mikään syy pelehtiä (tai edes haaveilla pelehtivänsä) itseään kymmenen vuotta nuoremman työkaverin kanssa.
Minä olen niin tyhmä/tyhmä/tyhmä/pulassa.
