Näin unta. Olin vanhalla kesätyöpaikallani. Ajoin pyörällä pitkin tehdasaluetta kunnes eteeni tulivat liikennevalot. Jäin punaisiin valoihin odottamaan, että pääsisin ylittämään suojatien. Paikalle alkoi ilmestyä kasapäin myös muitakin ihmisiä. Joukossa oli paljon sukulaisiani, kummini, vanhoja peruskouluaikaisia kavereitani. Jossain vaiheessa katsellessani tien toidelle puolelle näin isäni, joka myös seisoi pyöränsä kanssa odottamassa, että pääsisi ylittämään kadun. Isän vaatteista saatoin päätellä, että hän oli selvästikin töihin menossa. Nostin käteni, vilkutin ja huusin isänpäivätoivotuksen. Isäni kääntyi katsomaan minua ja vastasi : ”Selvä.”
Todellisessa elämässä emme siis ole väleissä isäni kanssa. Katkaisimme veljeni kanssa välimme isään erään jouluepisodin jälkeen. Koimme hyvin vahvasti väsymystä hänen jatkuvaa huonoa käytöstään kohtaan, jonka kanssa olemme saaneet kamppailla jo lapsesta asti. Aikuisiällä totesimme veljeni kanssa yhteistuumin, että nyt saa luvan riittää. Yksin en olisi siihen varmaan pystynyt – olen kuitenkin ollut aina isin tyttö. Ja vaikka en edelleenkään ole valmis ottamaan selville onko hän muuttunut, niin kyllä minä silti ajattelen häntä usein.
Unestani rohkaistuneenä päätin kaikesta huolimatta onnitella isääni isänpäivän johdosta. Vastausta en saanut.
