On kotiinpaluun aika. Tuskaa lievittää se, että pääsen viettämään iltaa A:n ja hyvän valkoviinin seurassa. En ole tuntenut A:ta kuin vasta muutaman vuoden, mutta jollain tavalla hänestä on jo nyt kasvanut minulle iso tukipilari jolle uskallan kertoa kipeimmätkin kokemukseni. Hän on myös se joka aikoinaan järjesti minut yhteen Guitarheron kanssa. Olemme A:n kanssa hyvinkin samaa mieltä paitsi koultukseemme, myös työhön ja ihmisiin liittyvistä asioista. Ammattiopintojen aikana olimme yhdessä samalla luokalla ja hän seisoi tukenani lohduttavana olkapäänä kun kävin taistelua erään luokkakaverimme/yhteisen ystävämme kanssa. Ehkäpä tuo hetki, kun A riensi kuivaamaan kyyneleitäni kesken koulupäivän, on lähentänyt meitä ystävänä. Uskalsimme molemmat tunnustaa omaavamme saman vihollisen (P:n) ja ilman toistemme tukea emme varmaankaan olisi osanneet käsitellä luokallamme tapahtunutta koulukiusausta.
Onneksi P asuu nykyisin eri kaupungissa kuin minä. Olimme vuosia töissä samalla työpaikalla ja opiskelimme siis samalla luokalla ammatillisissa opinnoissa. Hän on vain valitettavasti niitä ihmisiä, joita elämä on heitellyt myrskystä toiseen ja se näkyy edelleen hänessä suurena epävarmuutena. Kätkeäkseen epävarmuutensa, P käyttäytyy todella dominoivasti ja ilkeästi muita ihmisiä kohtaan. Varsinkin niitä, jotka hän kokee kilpailijaksi/uhkaksi. Itse en tykkää riitatilanteista, joten käännän helposti toisen posken ja näin tein itsestäni P:lle helpon kohteen, johon hän avoimesti purkikin kaiken pahanolonsa.
Ei siis ihme, miksi en ole enää yhteisen koulutaipaleemme päätyttyä pitänyt häneen mitään yhteyttä. Yhteiset ystävämme kyselevät aina välillä varovasti olenko kuullut hänestä mitään ja juoruavat hänen uusimmista tempauksistaan. Nuo huomiohakuiset sekoilut ovatkin ehkä sitä ainutta hupia, joka hänessä minua enää kiinnostaa. En vain ole enää valmis esittämään hänelle kasvotusten, että hänen loukkaavat sanansa, huutokonserttinsa tai julkiset arvostelunsa eivät loukkaisi minua henkisesti. Uskon, että hän myös tietää miltä minusta tuntuu, mutta ei vain ole valmis pyytämään anteeksi. Eikä se minua haittaa, sillä kuten monet ystäväni ovat joskus todenneet, P ei vain osaa kanavoida omia negatiivisia tuntemuksiaan oikein ja se saa hänet näyttäytymään luonnostaan pahana ihmisenä. Mutta olenko minäkin sitten paha ihminen kun en enää jaksa yrittää ymmärtää häntä tai olla hänen ystävänsä?
Tällä hetkellä elän P:n kanssa myös niin eri elämäntilanteessa, etten varmaan edes kelpaisi hänen ystäväpiiriinsä. Huomattavasti vanhempi mies, raskaus, kihlat, esiintyvän artistin elämä, luksuskoti, Iholla – televisiosarjaan hakeminen ja tietynlaisissa piireissä pyöriminen erottavat meitä. Mutta silti olen kuullut juorun kuinka onneton hän on uudessa kodissaan; ilman ystäviä, pölvästin miehen kanssa kärsien rankasta raskausajasta. Toivon todella, että perheenlisäys muuttaa paitsi P:n elämää myös häntä itseään ihmisenä positiiviseen suuntaan.
Tästä puhutaan vielä varmasti tänä iltana A:n kanssa viinilasit kilisten.
