Kuninkuusmittelöt ovat alkaneet, jääkiekon MM-kisat ovat pyörähtäneet käyntiin. Yritän pitää Leijonajoukkueeseen liittyvät mielipiteeni omana tietonani tai tyydyn ärsyttämään vain läheisiä ystäviäni tiukoilla pelianalyyseillä.
Mutta pieni analyysi tästä vallitsevasta junttihurmoksesta lienee paikallaan.
Olen hivenen pettynyt suomalaisuuteen. Tai tarkemmin sanottuna siihen hiljaisten hissukoiden muodostamaan läpsyttelylaumaan. Näin urheilupiireissä tulee aina esiin kuinka hyvin Keski-Euroopassa vietetyt vuodet ovat onnistuneet aivopesemään minut. Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä urheilun kannustamiseen kuuluu olennaisena villi taputus, kannustuslaulut, riehakas hyppiminen ja ”kaikkien kaveri” fiilis. Mutta ei, meillä Suomessa ylimääräinen kenttäpelaaja syttyy vasta kun oma joukkue pärjää. Muussa tapauksessa katsomossa istutaan kiltisti hiljaa.
Illan mittelössä oli runsaasti hetkiä kun Hartwall areenalla raikui saksalaiskannattajien laulut. Heitä oli kymmenen, meitä suomalaisia 12000. Sama meininki oli käynnissä jo ennen pelin alkua kun sukkapukuiset miehet lauloivat mitä mielikuvituksellisempia kannatusrillutuksia. Sinivalkoiset kaljamahaherrat laahustivat hiljaisina kädet taskuissa. Ja entäs sitten pelin jälkeen! Voitte vain arvata keiden laulut raikasivat Pasilan asemalla ja ketkä seisoivat hiljaisena näpräämässä puhelimiaan. Tilanne oli sinäänsä hieman huvittava sillä sen perusteella ei olisi mitenkään voinut arvata pelin lopputulosta.
Näyttääkseni esimerkkiä huusin tottakai ääneni käheäksi. Ja pienen kummastelun jälkeen vieressä istuneet (söpöt) jätkätkin tuntuivat olevan samalla aaltopituudella siitä kuinka MM-kisoissa kuuluu kannustaa. Leijonat tsemppasivat hyvin, tahmeista luistimista huolimatta, joten huomenna olisi ehdottomasti meidän kannattajien vuoro. Hartwallilla junttihurmosjuhlissa nähdään!
