Tässä sitä nyt ollaan. Yksin kotona. Lämmitän vanhoja tähteitä, juon mehukattia, sytyttelen kynttilöitä ja lämmitän glogiä. Olen viikannut pyykit vaatehuoneeseen, ottanut esille talvitakit ja -kengät sekä kantanut kesäkamat kellariin. Tiskit on tiskattu ja lattiat imuroitu. Mitähän sitä seuraavaksi keksisi? Mitä muut ihmiset tekevät näin iltaisin? En ole yhtään hyvä näiden yksinäisten koti-iltojen viettämisessä.
Teller laittoi pitkästä aikaa viestiä viime yönä. Hän on kuulemma ollut tosi innostunut minusta. Innostunut? Innostunut. Innostunut! Mitä helvettiä se on muka tarkoittavinaan? Olenhan minäkin innostunut esimerkiksi uudesta kirjekuorinahkalaukustani, jonka ostin viikko sitten. Mutta en minä lähettele sille viestejä, joissa kerron kuinka paljon ikävä kalvaa sydämeni pohjalla. Kaiken lisäksi myös Coach otti yhteyttä, ilmeisesti vain kertoakseen minulle henkilökohtaisista haluistaan. Ja tottakai minä kaikessa epävarmuuteni puuskassa pysähdyin miettimään teinkö oikean ratkaisun kun päätin sulkea sen oven takanani. En kai minä nyt ala kaivata/ikävöidä/nyyhkyttää Coach:n perään? En tietenkään – odotan kärsivällisesti, että Sailor:n väliaikainen ahdistuskohtaus loppuu, jonka jälkeen kiehnään hänen kainalossaan/sylissään/lakanoissaan aivan entiseen tapaan.
Toiveajattelua.
