Minussa on jokin vika. Sisääni on rakennettu urpo-magneetti. Perustelen väitteeni sillä, että vaikka kuinka pyristelen irti vierelläni laahustavista nahjuksista, niin kyllä ne vaan (prkl!) jaksavat roikkua perässä tiedustelemassa uusien mahdollisuuksien toivossa. Toki voin aina ajatella tilanteen myös siltä kantilta, että on todella imartelevaa kun jaksetaan kysellä perään ja hehkuttaa ”kuinka ihanaa meillä silloin joskus olikaan yhdessä”. Valitettavasti nämä ihanat yhteiset ketket vain ovat tapahtuneet aina ennen kuin mies on ladannut tiskiin omat huonot puolensa.
Mulla on ollut vuosien varrella uskomattoman huonoa tuuria miesten suhteen. (Jopa mä uskallan nykyisin myöntää tämän tosiasian.) Jos jonkin näköistä turaketta on talsinut vastaan. Ja naisena olen toki sinisiä silmiäni räpsytellen antanut kaikille leperteleville tyhjäpäille myös kasan mahdollisuuksia loukata ja käyttää mun hyväuskoisuutta hyväkseen. Sen urpo-magneetin lisäksi mun pään päällä on varmaan vakiovarusteena julmetun kokoinen valokyltti, jossa toivotetaan kaikki alkoholisoituneet, väkivaltaiset ja itsemurhahakuiset ihmisraadot tervetulleeksi.
Tämäkin vuodatus johtuu nyt siitä, että viime syksyinen heilani, Duck, otti jälleen yhteyttä. Jo neljättä kertaa tämän kesän aikana, kysyäkseen ehdittäisiinkö viimeinkin viettää hobbaloiltamat. Tämä kesä on kyllä ollut varsinaisten exheilojen ristitulitusta. Multa loppuu kohta jo keinot, kuinka sanoa ystävällisesti : ”En halua olla enää missään tekemisissä kanssasi. Käyttäydyit minua kohtaan todella huonosti, joten ole ystävällinen ja painu v*ttuun!” PS. Seksikin oli huonoa.
Päivän piristävin uutinen : E linkaisi vihdoin ja viimein oman äijänsä mäkeen ja on nyt vapaa lentämään kukasta kukkaan kesähame viehkosti hulmuten.
