Huomenna tulee kuluneeksi viikko viimeisimmästä keskustelustani Philo:n kanssa. Kyseessä on oma valintani. Tiedän varsin hyvin, että herra on istunut joka ilta koneella (lukemassa tentteihin, tekemässä koulutöitä, katsomassa älykkyyttä ylläpitäviä dokumentteja), mutta minä olen systemaattisesti vältellyt käyttämästä erinäisiä tietokonesovelluksia joiden kautta voisin päätyä keskustelemaan hänen kanssaan. Tällä kertaa ihan oikeasti toivon, että Philo tarttuisi puhelimeen ja ottaisi oikeasti yhteyttä. Ei mitään tyhjänpäiväistä verkkokeskustelujorinaa vaan ihan rehellistä kommunikaatiota puhelimitse. Tiedän varsin hyvin, että hän on aivan yhtä haluton/huono/laiska käyttämään puhelinta kuin minäkin, joten jo yhden tekstiviestinkin saaminen olisi aikamoinen erävoitto.
Viikonlopun aikana koin hyvin vahvasti, että suhteemme on nyt loppunut. Kamppailen itseni kanssa. En missään tapauksessa halua A) menettää viimeisiäkin omanarvon rippeitäni matelemalla ja kinuamalla herraa takaisin B) nolata itseäni tarjoamalla hänelle sitoutumis-free-vakiopanojärjestelyä C) olla se, joka sanoo viimeisen sanan.
Minä + akateemisesti koulutetut miehet = not meant to be.
Missä ne samperin vaaleanpunaiset lasit oikein on kun niitä tarvitaan? Rillit päässä tilanne voisi näyttää tältä. : Meillä on menossa suhteen alkuun kuuluva kriisivaihe, jossa kumpikin osapuoli punnitsee tahollaan onko alkava suhde sellainen, johon haluaa panostaa. Itsenäiseen elämään tottuneet ja omia henkilökohtaisia tulevaisuudensuunnitelmia rakennelleet ihmiset joutuvat arvioimaan omia tuntemuksiaan orastavien tunteiden rinnalla. Suuret paineet opintojen ja töiden suhteen voivat väliaikaisesti vaikuttaa negatiivisesti myös parisuhteeseen, mutta parhaimmillaan se vain vahvistaa suhdetta.
En ota ikinä näitä pokia pois päästä! Näiden kanssa maailma näyttää paljon kauniimmalta, suorastaan sydämen muotoiselta paratiisilta. Kuka muka jaksaa välittää siitä faktasta, että pessimistit elävät pidempään kuin romantikot.
