Nuorena pystyin aina näkemään ihmisten hyvät puolet ja ihastelemaan niitä uskomattoman pitkään. Ihastumista todellakin seurasi alkuhuuma, eikä sille tuntunut näkyvän loppua. Tunteiden kohteella sai olla ties millaisia tapoja, mutta nekin onnistuttiin kääntämään vain söpöksi ja rakastettavaksi piirteeksi. ”Ihanaa kun se lukee lehden tuossa järjestyksessä.”/”Ihanaa kun se puuhailee aamutoimensa noin rauhallisesti.”/”Voi kuinka sillä on hassuja ilmeitä autoa ajaessa.”
Iän myötä minunkin vaaleanpunaiset lasini ovat taitaneet alkaa haalistua. Vai onko se sittenkin vain huonojen kokemusten mukanaan tuomaa tarkkanäköisyyttä/nirsoilua/kyynisyyttä. Minua itseänikin on alkanut ahdistaa tämä laaduntarkkailu miesten suhteen. Eikö sitä voisi kerrankin antaa toiselle mahdollisuuden näyttää miten hieno ihminen hän oikeasti on, ennen kuin alkaa arvostella ja etsiä vikoja. Toisaalta, aina kun olen suhtautunut avoimesti/hyväksyvästi/rakastavasti tapaamaani miestä kohtaan niin sydänhän siinä on lopulta särkynyt.
Ja kyllähän miehetkin todistetusti suhtautuvat myös meihin naisiin valikoivasti ja varautuneesti.
Enkä kyllä missään tapauksessa halua takaisin niitä teiniaikoja, jolloin toisesta ihmisestä saattoi hullaantua niin ettei omassa toiminnassa ollut enää päätä eikä häntää. En haluaisi löytää itseäni levittelemästä ikävissäni miehen deodoranttia yöpaitaani, jotta voisin kuvitella hänen nukkuvan vieressäni. Tällä iällä jättäisin myös mieluiten ne hylkeet ja mursutkin ostamatta. Vaikka kyllähän me Philo:n kanssa taidettiin viikonloppuna jotain oranki vitsiä heittää. Please, let this be a good sign.
