Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että enhän minä minnekään Sailor:n kainaloon päätynyt nukkumaan. Eikä siihen tarvittu V-testiä kertomaan miltä tuntui. Taisinpa jopa syödä suruuni kourallisen keksejä iltateetä hörppiessäni. Odottelin ensin kiltisti herran yhteydenottoa, sillä niin oli alunperin sovittu. Mutta koska soittoa ei kuulunut, alkoivat hermoni hiljalleen kiristyä ja päädyin laittamaan kepeän humoristisen viestin, jossa kyselin hänen mielenterveydellistä tilaansa pienen fritsu-episodin jäljiltä.
Tämäkin hemmetin kaulansyöntitarina on kyllä taas kuin suoraan sarjastamme ”Näin mokaat tilaisuutesi potenttiaaliseen parisuhteeseen jo heti tapailun alkuvaiheessa”. Nyt sattuu vieläpä olemaan kyseessä koko syksyn suurin häpeäpilkku, eikä siis mikään pikkuriikkinen jälki vaan kirjaimellisesti ihan huomattavan kokoinen läntti kaulassa. Välikommenttina todettakoon, että vihaan fritsuja. Mielestäni ne eivät ole kenelläkään, missään tilanteessa tyylikkään näköisiä. Harmi vaan, että minulle niitä tulee turkasen helposti. Olin aika raivoissani sunnuntaina aamulla kun huomasin peilistä mitä SushiMan oli yöllisten puuhiemme aikana saanut aikaiseksi. Prkl! Yritin esittää ettei asia minua juurikaan vaivannut ja sainkin raivokkaan meikkaussession ansiosta koko iljetyksen peitettyä. Päästäkseni kuin koira veräjästä, syytin tottakai tapahtuneesta Sailor:a, joka olikin aivan huippu ratkaisu. Hän vitsaili avoimesti siitä, kuinka on tottunut hieman koirien tapaan merkkaamaan oman reviirinsä. Ja tottakai haluaisin ajatella, että tuossa lauseessa oli edes hitusen totuutta mukana – jospa Sailor haluaisikin jo, että olisin hänen reviiriään johon muut eivät saa koskea.
Mutta kuitenkin. Tuskastuttavan yhteydenotto-odottelun jälkeen Sailor soitti kuin soittikin viimein, tosin vasta aika myöhään illalla. Arvasin jo heti väsyneestä äänensävystä, ettei illan tapaaminen tulisi onnistumaan. Olin toki aika käärmeissäni tilanteesta, koska tämähän on jo toinen kerta parin päivän sisällä kun hän peruu sovitun tapaamisen väsymykseen vedoten. Mutta koska en osaa olla pitkävihainen, niin päätin antaa asian olla. Varsinkin kun herraa tuntui myös itseään harmittavan. Hän myös onnistui löytämään sellaisia taikasanoja/taikalauseita, jotka vetivät minutkin hieman sanattomaksi. Huijari tai ei, mutta kyllä se surullinen ääni ja ”oliko tämä nyt tässä”-harmittelu sai sydämeni sulamaan. Ja kun Sailor vielä itse esitti suoran olettamuksen, että näemme ensi viikonloppuna, heittäen vielä päälle höysteeksi lupauksen maailman parhaasta jäätelöannoksesta sekä muustakin asiaan kuuluvasta hyvittelystä, olin valmis antamaan raukalle vielä ainakin yhden mahdollisuuden. Täytyy myös muistaa, että mielessäni kuitenkin edelleen pyörii (ja alapäätäni lämmittää) muisto Sailorin pippurimyllystä.
Mutta mikä kumma siinä on, että miesten pitää aina sanoa ”ollaan yhteyksissä”?
