Kävin katsomassa hieman lukiolaisten väsäämää kulttuuria ja täytyy jälleen kerran sanoa, että olin jo ehtinyt unohtaa kuinka rankkaa/raastavaa/tuskallista onkaan olla nuori. Voi sitä sisäisen tuskan määrää, joka sinne lavalle oli jälleen saatu esille. Lyhyet mekot päällä möngitään lattian pinnassa ja välillä vähän kurkotellaan sormet harallaan kohti taivasta. Juostaan kuin päättömät kanat, tuijotellaan yleisöön epätoivoisen näköisenä ja rutistetaan hameen helmaa rystyset valkoisena. Hiukset lentää, viuhkat viiltelee kurkkua ja sormivärit sottaavat paikkoja.
Ja entäs musiikkivalinnat sitten? Johanna Kurkela kruunasi kyllä illan, sillä kyllähän me kaikki olemme ainutlaatuisia – not. Sitä vain on olemassa biisejä, joista jo järkikin sanoo ettei niihin kannattaisi kajota. Bleeding love, Feeling good, Gangnam style (ja niin edelleen, voit halutessasi jatkaa listaa). Musiikki vaikuttaa todella paljon ihmiseen jo ihan fyysiselläkin tasolla, joten koittakaa nyt edes vähän miettiä mitä sieltä tuutista yritätte ihmisten korviin toitottaa.
Jäin kaipaamaan esityksiin lisää henkilökohtaisesti kehiteltyä liikemateriaalia (jälleen kerran), harkintaa puvustukseen, kunnollista perehtymistä musiikkivalintoihin (tiedättekö edes mitä niissä biiseissä laulettiin?) sekä jonkin asteisia toimenpiteitä yli-ilmaisun kurissapitämiseksi.
